Ajatuksia

Olen ollut viime aikoina hyvin alakuloinen ja ahdistus on ollut hyvin läsnä. Ääni pääni sisällä on ollut hyvin ankara, armoton sekä rankaiseva. Itsekritiikkini on saanut itseni voimaan pahoin ja olen ollut lähes turta. Kaiken tämän keskellä olen yrittänyt paeta olotilaani, peitellyt sitä ja yrittänyt, huom yrittänyt, esittää, ettei mikään ole vialla, vaikka kaaos on ottanut vallan sisälläni. Tänään kuitenkin tapahtui jotain. Siinä istuin puistonpenkillä ilta-auringossa Vantaan joen laidalla: minä, vihkoni ja kynäni. Olin juuri saanut päätökseen Eevi Minkkisen kirjasta Ole Itsellesi Armollinen addiktioista kertovan osuuden ja ryhdyin kirjoittamaan vihkooni mielen maisemiani siitä, mitä tunsin ja olin sillä hetkellä. Ja siinä se sitten yhtäkkiä oli: HÄPEÄ.

 

Lue lisää...

 

Suora lainaus tunnepäiväkirjastani:

"Hävettää. Häpeän sitä, mitä olen. Häpeän sitä, millaisessa jamassa olen itseni kanssa. Olenko addiktoinut voimaan jatkuvasti hyvin? En juurikaan näytä pahaa oloani ja silloinkin kun, usein vähättelen sitä. En juuri koskaan pyydä apua. Mulla ei saa olla paha olla. Ajattelen, että mun on oltava jatkuvasti vahva. Jos en ole vahva, menetän kontrollin. Tuntuu, että maailma kaatuu päälle, jos en pidä seiniä pystyssä visusti. Kuin virheille ei olisi tilaa. Ei tilaa haavottuvaisuudelle. Ei tilaa olla pieni ja tarvitseva. Ei tilaa olla inhimillinen. Ei tilaa olla kannateltavana ja muiden varassa.

Mitä on olla, kun ei tarvitse olla aina suojamuurit pystyssä ja vahtimassa selustaa? Millaista on olla... Vapaa? Millaista on olla vapaa kuormittavista ajatuksista, peloista ja epävarmuuksista? Millaista on olla vapaa olla ajattelematta jatkuvasti sitä, mitä muut näkevät ja ajattelevat minusta? Miksi katson itseäni jatkuvasti muiden silmin? Millaista olisi olla vapaa sellaisenaan, tässä ja nyt? Olla vaan. Tarkkailija. Vapaa sielu. Elämän seikkailija. Mahaa kouristaa ja silmäni kostuvat. Kyyneleiden virta on pysäyttämätön. Suututtaa, surettaa samanaikaisesti. Olo on myös jopa vapautunut.

Olen yrittänyt etsiä vastauksia kysymyksiini lukemalla jatkuvasti henkisiä opuksia ja kahmimalla tietoa henkisestä hyvinvoinnista. Monen kirjan lukeminen kuitenkin jämähtää siinä kohtaa, kun on mentävä vielä syvemmälle. Kun on luovuttava tutuista ja turvallisista suojamekanismeista ja kun mielikuvani vahvuudestani on uhattuna. Huomaan meneväni lähes aina lukkoon, kun minun on kohdattava syvä häpeä sisälläni, joka kantaa pelkoa arvottomuudestani ja huonommuudestani. Jokin sisälläni pelkää tulla nähdyksi ja se jokin naamioituu isoksi pahaksi möröksi, joka pelottelee minua juuri niillä kipupisteillä, joita yritän kaikin keinoin karata, piilottaa, tunkea takaisin sinne, mistä ne tulikin.

Tätä kirjoittaessani havahduin siihen, että todellinen addiktioni taitaa todella ollakin olla vahva. Addiktioni yrittää estää minua olemasta ja nauttimasta elämästä. Addiktioni yrittää estää minua tekemästä nauttimiani asioita, sillä se tulee ja muistuttaa mitä milloinkin siitä, miten vain olemalla täydellinen, voin olla eheä, onnistunut ja onnellinen. Rakastettu ja arvokas.

Niin mukamas, muttei enää. Sillä jäit kiinni. Paljastuit. Tulit näkyväksi. En ole enää sokea. Se tapahtui tässä ja nyt." 

 

Miksi blogipostausta nyt, tyhjästä ja pitkän tauon jälkeen? Yksinkertaisesti koska voin ja haluan. Olen pitkään rajottanut itseäni sen suhteen, millon aloitan kirjoittamisen suuresta halusta huolimatta sitten kun -verukkeella. Sitten kun olen tarpeeksi vahva. Sitten kun olen valmis. Sitten kun sitä ja tätä ja tota. Ei. Valmis ei tule ehkä koskaan. Intuitio, itseni kuunteleminen ja puhdas halu kirjoittaa juuri nyt juuri tämä kirjoitus voittivat tällä kertaa enkä voisi olla tyytyväisempi itseeni, että vihdoin tein juuri niin kuin minusta tuntuikin.

xx CC


Lisää kommentti


Turvakoodi
Päivitä


@FabuliciousCC